Uskontokasvatusta, harjoitteluhommia ja ensimmäinen nuortenleiri

Terveiset täältä päiväntasaajan eteläpuolelta! Meidän harjoittelu täällä alkaa olla puolivälissä. Aika on mennyt tosi nopeasti, mielettömän kivaa on ollut ja nautitaan todella meidän ajasta täällä, mutta silti te ystävät ja rakkaat siellä Suomessa olette usein mielessä ja siksi on niin mukavaa, kun kuullaan teistä jotain! :)

Ollaan useampaan otteeseen puhuttu siitä, että on niin kiva, kun saadaan nähdä ja olla osana tosi erilaisissa jutuissa täällä. Yksi meidän monista erilaisista harjoittelutehtävistä täällä on käydä kahdessa lukiossa, sisäoppilaitoksia molemmat, toinen pojille ja toinen tytöille, opettamassa uskontokasvatusta. Täällä ei käydä uskonnonopetuksen tarpeellisuudesta lainkaan samantyyppistä keskustelua kuin Suomessa vaan monikulttuurisessa maassa on itsestään selvää, että uskontoa opetetaan kouluissa. Uskonnonopetus on jaettu kahteen osaan eli on kaikille yhteinen uskonnonopetus, jossa käsitellään muun muassa maailmanuskontoja ja pohditaan, kuinka eriuskontojen edustajat voivat kunnioittaa toisiaan ja elää yhdessä esimerkiksi täällä Mwanzassa. Tämä lisäksi kaikilla on oman uskonnon opetusta eli uskontokasvatusta, jolloin kaikki koulun muslimit, hindut, katoliset, protestantit jne kokoontuvat omiin luokkiinsa ja kyseisen uskontokunnan kirkosta/temppelistä on järjestetty kullekin ryhmälle opettaja. Me Riikan kanssa ollaan juuri näitä kirkon edustajia protestanttisessa uskontokasvatuksessa, jossa siis on koolla niin Tansanian ev.lut kirkkoon kuuluvia, anglikaaneja, Africa Inland Churchin jäseniä jne.

Opettaminen on siinä mielessä kivaa, että yläkoulusta lähtien opetuskielenä täällä on englanti. Emme siis tarvitse erikseen tulkkia ja vaikka oppilaiden englannin taso vaihteleekin, tuntuu että näissä kahdessa koulussa englantia puhutaan pääasiassa hyvin. Pientä haastetta opetuksen suunnittelemiseen tuo se, että kouluissa ei tosiaan harrasteta mitään pienryhmiä! Ekalla kerralla kun yritin laskea, kuinka paljon oppilaita luokassa oli, pääsin poikakoulun osalta johonkin 80 nuoreen ja tyttökoulussa menin sekaisin 96:n jälkeen. Ollaan kuitenkin aina yritetty jotain pientä toiminnallista osaa ottaa mukaan ettei nyt ihan pelkäksi ankeaksi luennoksi menisi, vaikka oppilaat istuvat kaksi samalla tuolilla ja osa pulpeteilla, kun luokka on niin ahdas.

Meidän opetuksen lisäksi tunnilla aina lauletaan, rukoillaan ja pidetään info-osuus, jonka hoitaa joku opiskelijoista, kerran jopa poikakoulussa kerättiin kolehti. Koskettava tapaus sattui viime viikolla, kun poikakoulun tunnin alkuun tuli leskiäiti kantaen selässään nuorita, ehkä puolitoistavuotiasta lastaan. Äiti kertoi, ettei hänellä ole työtä, ruokaa neljälle lapselleen ja pienin lapsista oli lisäksi kovasti sairas. Äiti toivoi myös, että hänellä olisi mahdollisuus lähettää lapsensa kouluun. Poskilla valuvia kyyneleitä pyyhkien tämä nainen kääntyi poikakoulun nuorten miesten puoleen ja pyysi apua perheelleen. Liikuttavaa oli nähdä, kun lähes satapäisessä poikajoukossa alkoi käydä kuhina, kun lähes jokainen kaivoi taskusta vähäisiä rahojaan, vei niitä luokan eteen vastuuoppilaalle, joka sitten antoi tukun rahaa leskelle, jotta tämä selviytyisi lapsineen edes hetken aikaa elämässä eteenpäin.

On ollut hauska huomata, kuinka erilaisia nämä kaksi koulua ovat. Pojista useat jäävät tunnin jälkeen usein keskustelemaan ja esittämään meille erilaisia kysymyksiä liittyen sekä opettamiimme aiheisiin, Raamattuun tai ihan vaan siihen, mitä tykätään olla Tansaniassa. Tyttökoululla meillä taas selvästi on jonkinlainen isosiskon rooli. Tytöt ottavat meidät vastaan riemulla halaten ja kädestä pidellen, kirjottavat liikuttavia kirjeitä ja pyytävät sähköpostiosoitteita, kertovat ihailevansa meitä koko sydämestään ja kysyvät vielä lähtiessä, että tulettehan varmasti taas ensi viikolla. Vaikka nämä uskontokasvatustunnit ovat monella tapaa haastavia, niin ovat ne meille myös tosi tärkeitä ja tulemme aina kotiin hyvillä mielin :)

Muutenkin meidän arkea rytmittävät harjoittelutehtävät. Minulla on keskiviikkoisin Suomi-koulua ja sen suunnittelua. On aika haastavaa, mutta samalla mielenkiintoista suunnitella kahdelle eri luokka-asteella opiskelevalle neitokaiselle omat oppimiskokonaisuudet, mitä kulloinkin käymme läpi. Toki käytössä on oppikirjat, mutta silti oppituntien suunnittelu vie aikaa. Ihan on itsekin pitänyt kertailla, että mitäs olivatkaan nyt nominit tai millä perusteilla sanoista löytyy diftongi :D Nämä tytöt siis käyvät täällä kansainvälistä koulua ja suorittavat muuten oppivelvollisuutensa siellä, mutta äidinkielen oppimäärä täytyy opiskella tulevaisuutta ajatellen itsenäisesti ja sitä tässä nyt käydään heidän kanssaan syksyn aikana vähän eteenpäin. Riikka taas kulkee keskiviikkoisin ja torstaisin Nyakatossa opettamassa neljälle eri luokalle enkkua. Opetuksen suunnittelu näyttää näin sivusta katsoen aika työläältä, mutta aina tuo tulee iloisena Nyakatosta takaisin, vaikka päivä olisi ollut pitkäkin ja kehuu kuinka kivaa tunneilla oli :)

Viime viikonloppuna oltiin Hannan ja hänen tiiminsä mukana nuortenleirillä Ukerewen saarella, jonne matkasimme kolme tuntia lautalla. Tai oikeasti se kai ei ole edes saari, mutta mantereeseen sen yhdistää niin kapea niemenkaistale, että paikalliset puhuvat siitä saarena. Oli tosi hauskaa päästä mukaan nuortenleirille näin nuorisotyönohjaajan näkökulmasta! Heti leirin järjestelyt näyttivät melko lailla erilaisilta kuin Suomessa. Ensinnäkin matkalla leirille luulimme olevamme menossa täysin toiseen paikkaa, jossa leiri lopulta oli, mutta koska alkuperäisen paikan koulussa oli vielä kokeet menossa, jäimmekin pitämään leiriä Ukerewen Galluun. Pikku muutoksia, mutta mitäpä niistä! Leirin alkupuolella etsimme nukkumapaikkaa sekä itsellemme että leiriläisille. Alkuperäinen suunnitelma oli nukkua kirkon lattialla, mutta koska aiemmin viikolla selvisi, että kirkossa ei ollut seiniä, emme voineetkaan majoittua siinä. Päädyimme nukkumaan paikallisen valtapuolueen nuorisojaoston tilojen lattialle. Vessana toimi yksi reikälattiassa-ulkohuussi ja aamuisin pääsimme hieman huljuttelemaan kainaloita naapurin perheen pesuhuoneeseen kaatamalla kipolla vettä päälle ämpäristä, jonka veden tuli riittää seitsemälle ihmiselle :)

Ennen leirin virallista alkua kukaan myöskään ei tiennyt, paljonko nuoria paikalle saapuisi, mitä tahansa 20-100 välillä oli odotettavissa. Oikeastaan suurin osa leiriläisistä saapui paikalle vasta leirin toisena päivänä, koska he olivat kalastajia ja joutuivat vielä yöllä lähtemään vesille. Lopulta leiriläisiä oli vähän päälle 30, aika kiva määrä siis! Myös käsitys nuoresta on täällä vähän eri kuin Suomessa: leirin nuorin osallistuja oli ehkä noin 8 vuotias, kun taas vanhimmat olivat 50+ setiä :D Mietin kyllä, että mitähän keskusteltavaa nämä keskenään löysivät :P

Meno leirillä oli kuitenkin oikeastaan aika samanlaista kuin Suomessa: pelattiin jalkapalloa, leikittiin, oli rastityöskentelyä, opetusta, hartauksia ja kaikkea, mitä leiriin nyt kuuluu.. miinus sauna.. se kun on täällä ulkona ihan luonnostaan! :) Erityisohjelmana ja mulle ja Riikalle tosi hienona juttuna paikalla oli molempina leiri-iltoina Sinema Leo (elokuva tänään) eli kirkon elokuva-jeeppi, joka kiertää täällä kyliä, pystyttää valkokankaan kylän keskusaukiolle ja heijastaa siihen elokuvia. Kun joskus omalla riparilla ollaan ensimmäisiä kertoja kuultu lähetystyöstä, niin silloin meille on kerrottu juuri Sinema Leosta ja siksi oltiin molemmat siitä ihan liekeissä! Ensimmäisen illan elokuvasta ei päästy ihan perille, koska se oli joku paikallinen mutta toisena iltana näytettiin perus Jeesus-leffa. Väkeä kylästä kertyi pellolle istumaan valtava määrä, ehkä 400-500 molempina iltoina. Oli kunnon leffapiknik-meininki tulikärpästen lennellessä ja ihmisten nauraessa, taputtaessa ja hurratessa. Uskomaton kokemus!

Leiri loppui sunnuntaina, mutta alusta saakka emme oikein tienneet pääsemmekö takaisin Mwanzaan jo samana päivänä vai vasta maanantaina. Koska leirin sijainti alkuperäisestä muuttui, ajattelimme sittenkin ehtivämme hyvin jo sunnuntain lauttaan. Daladalaa, jonka piti tulla hakemaan meitä, ei kuitenkaan kuulunut. Tai oikeastaan, se oli käynyt paikalla, todennut ettemme olleet valmiita, lähtenyt toiselle keikalle ja hajonnut matkalle. Ihmettelimme sitten Gallussa, että mitäs nyt tehdään ja paikalliset soittelivat useita puheluita, kun sattumalta paikalle ajoi toinen daladala tyhjänä, jonka kyytiin sitten hyppäsimme. Hurjaa vauhtia ajelimme pitkin tomuisia teitä kohti lautan lähtöpaikkaa, kunnes ehkä noin kolme kilometriä ennen satamaa autosta puhkesi rengas! Ei voi olla totta! Siinä vaiheessa lautan lähtöön oli ehkä vartti aikaa, mutta kuskimme oli päättänyt, että ehdimme lauttaa ja sanoi vaan, että mennäänpäs sitten! Hulluna sihisevällä renkaalla tai jo lähes vanteella ajoimme vielä muutaman kilometrin, kunnes kumi alkoi jo haista ja kuskinkaan mielestä enää ei voinut ajaa. Siitä sitten äkkiä kiskoimme rinkat selkään ja juoksimme, Hanna edellä papin paidassa ja flipflopeissa, kohti satamaa ja ehdimme kuin ehdimmekin lauttaan, joka muuten lähti taatusti sillä sekunnilla, kun viimeinen meistä oli paatissa! :D Olihan muuten mahtava reissu, onneksi näitä leiriejä on luvassa vielä kaksi lisää! :)

Terkuin,
Iina :)