Aihetta ajattelemiseen ja juhlaan

Viime viikko ja viikonloppu hurahti jälleen melkoisella vauhdilla! Olemme päässeet taas niin moneen juttuun mukaan, että täytyi tätä kirjoittaessa oikein miettiä, mitä kaikkea onkaan tapahtunut. Viime viikko oli ainakin minulle myös todella ajatuksia herättävä monella tapaa ja se ehkä näkyy tässä tekstissäkin. Jälleen kerran voi kuitenkin vain ihmetellä, millainen mahdollisuus tämä harjoittelu meille on.  

Viime viikolla tänne Mwanzaan saapui uusi vapaaehtoinen, Tarja, Lähetysseuran kautta. Hän tuli Nyakatoon opettamaan tietokoneiden käyttöä. Nyakatoon saatiin tänä syksynä lahjoituksena 12 tietokonetta, jotka täytyy laittaa ensin toimintakuntoon ja sen jälkeen opettaa opiskelijoille niiden käyttöä. Lähtötaso täällä on se, että ensimmäisen opetusryhmän 12 opiskelijasta neljä oli aikaisemmin käyttänyt tietokonetta. Opiskelu siis alkaa siitä, että tämä on näyttö, tässä on hiiri ja näppäimistö. Opiskelijat jännittävät tietokoneita selvästi, osa aika paljonkin, esimerkiksi hiirellä klikkaaminen on monesta kovin jännittävää. Tarjalla siis työtä riittää, että edes opetuksessa päästäisiin edes johonkin vaiheeseen. Meistä on myös oikein kiva, että Tarja tuli ja saadaan tutustua häneen.

Minulla oli viime viikolla mahdollisuus päästä mukaan yhdelle kummilapsityön kotikäynnille Lähetysseuran kummilapsityön koordinaattorin, hiippakunnan lapsityöntekijän sekä vapaaehtoisen sosiaalityöntekijän mukana. Hiippakunnan kuljettaja ajoi meidät Ibandan kukkulan köyhemmälle alueelle, jossa kahden pikkuruisen huoneen savitiilirakennuksessa asuu sokea isoäiti neljän pienen ja kahden hieman isomman pojan kanssa. Isoäidin kahdella tyttärellä, lasten äideillä, on elämässään asiat sekaisin, minkä seurauksena he ovat jättäneet lapset ja sokean isoäidin selviytymään keskenään. Isoäiti hoitaa lapsia parhaansa mukaan, mutta köyhyys ja elinolosuhteen tekevät elämästä vaikeaa. Ruoka on valmistettava avotulella ja talon kynnys on niin korkealla, että itsekin tarvitsin lähes apua sinne kiivetessäni: yritin kuvitella, kuinka sokea isoäiti selviää. Tämän perheen lapsista kaksi on Lähetysseuran kummioppilaita, mikä tarkoittaa sitä, että lasten koulumaksut hoidetaan, perhettä autetaan ja tilannetta arvioidaan säännöllisin väliajoin. Vaikka perheen köyhyys riipaisee, oli hyvä nähdä, että näiden ihmisten luona käydään, heitä kuunnellaan ja heille halutaan antaa toivoa. Kummityön ja perhetyön merkitys saivat kasvot näissä ihmisissä.

Elämän karut kohtalot täällä kulminoituivat minulle viime viikolla myös toiseen tilanteeseen. Olimme Kirumban alueella räätälissä käymässä ja palasimme juuri autoon, kun huomasimme, että viereisin kentän laidalla tapahtuu jotain. Siinä oli joukko katupoikia, noin 11-15 vuotiaita, jotka olivat ottaneet yhden, ilmeisesti porukkaan kuulumattoman pojan kiinni. Kiinniotetulla pojalla oli pieni bisnes, hän myi ämpäristä munkin tapaisia välipalaleivonnaisia. Nyt muut kuitenkin varastivat hänen tulonsa ja jakoivat leivonnaiset keskenään. Teki pahaa katsoa, kun poika rimpuili ja yritti päästä vapaaksi samalla, kun viiden metrin päässä seisoi joukko miehiä katsomassa kentällä pelattavaa jalkapalloa, mutta heitä ei paljon poikien tilanne kiinnostanut. Me taas, ei voitu tehdä mitään, koska tilanne olisi voinut muuttua meille vaaralliseksi. Tällainen avuttomuuden tunne tuntuu kyllä hurjan pahalta. Samalla mietin, millaista elämää nuokin nuoret joutuvat viettämään selviytyäkseen täällä elämässä.

Saimme kuulla erään hiippakunnan työntekijän kotoa suruviestin viime viikolla, kun työntekijän vanha isä oli nukkunut pois. Paikalliseen tapaan lähdin suomalaisten naisten mukana surukäynnille omaisten luokse. Omaiset olivat jakaantuneet naiset omaan ja miehet omaan huoneeseensa. Kävimme antamassa surunvalittelut ensin leskelle ja sitten tyttärille, jonka jälkeen istuimme huoneen lattialle muiden noin parinkymmenen naisen joukkoon. Täällä on tapana, että surevia ei jätetä yksin. Omaisten luokse saapuu sukulaisia ja ystäviä heti suruviestin saavuttua ja he ovat paikalla yötä päivää noin kolmen ensimmäisen vuorokauden ajan. He laittavat ruokaa ja pitävät huolta. Hautajaiset järjestetään viimeistään kahden päivän päähän kuolemasta. Me kävimme vain lyhyellä visiitillä, mutta mielestäni tavassa olla lähellä surevia ja paikalla heitä varten on jotain sellaista, missä myös meillä voisi olla jotain opittavaa. Meillä mietitään, mitä sanoa tai miten kohdata sureva, mutta täällä koin, että paikalla oli paljon ihmisiä, jotka välittävät. Sen kummempaa ei tarvita.

Viikonloppu oli meillä lähes yhtä juhlaa. Perjantaina pääsimme viettämään hiippakunnan uskontokasvatuksesta vastaavan pastorin Mimin, miehen veljen tyttären valmistujaisia. (Jos joku on vielä selvillä, että kenen valmistujaisista oli kyse, niin onnittelen :P) Mimi on tullut meille tutuksi ja tärkeäksi, hän on ihana ja sydämellinen nainen! Luulimme siis menevämme vain Mimin sukulaisen juhliin, mutta juhlat olivatkin tämän miehen veljen tyttären sekä hänen ystävänsä yhteiset. Tytöt valmistuivat degree of public relations ohjelmasta yliopistolta. Juhlien ohjelmassa oli herkullista ruokaa, kakun leikkausta ja syöttämistä toisille ja pieniä puheita. Minäkin jouduin äkkiseltään pitämään puheen, hui! :) Juhlassa oli lämmin ja kotoisa tunnelma ja tämä oli myös yksi niitä viime viikon paikkoja, joissa mietin, että meillä suomalaisilla olisi opittavaa! Toinen tytöistä nimittäin oli kristitty ja toinen muslimi. Nämä nuoret naiset halusivat kuitenkin viettää juhlapäivänsä yhdessä ja luontevasti, kun paikalla oli sekä ev.lut. kirkon pappi että vanhempi muslimirouva myös rukoilla yhdessä. Kenelläkään ei ollut asian kanssa mitään ongelmaa, ei pelkoa astumisesta toisen varpaille tai oman uskon tallaantumisesta muiden jalkoihin. Hyvässä hengessä oltiin yhdessä ja voikun näin voisi asiat olla muuallakin.

Lauantaiksi meidät oli kutsuttu Riikan jo jossain aikaisemmassa tekstissä esittelemän Isacin perheen luokse kylään. Isacin kanssa kävimme siis pitämässä uskontokasvatustunteja kahdessa lukiossa ja kiitokseksi hän halusi kutsua meidät kotiinsa. Oli kiva nähdä jälleen yksi vähän erilainen Mwanzalainen koti. Isacin vaimo, Ruth oli myös erittäin mukava ja lapset hurmaavia. Erityisesti vuoden ikäinen Joseline, joka aluksi pelkäsi meitä, mutta lopulta oli ihan kaveri. Perhe oli selvästi panostanut meidän vierailuun: ruokaa oli ties kuinka montaa sorttia ja kaikki oli todella herkullista. Vaikka hämärän tullen rotat alkoivat juoksentelemaan olohuoneen lattialla, oli tässä kodissa hyvä olla vieraana. Illan lopuksi Ruth sitoi meille vyötäisille lahjaksi kangat, afrikkalaiset kankaat, ja sanoi, että nyt olemme oikeita afrikkalaisia naisia. Ollaan tosi kiitollisia tästäkin illasta ja näistä ihmisistä! :)
 

Sunnuntaina olikin tiedossa viikonlopun suurimmat juhlat, nimittäin piispan tyttären Mirjamin rippijuhlat. Täällä rippikoulu kestää kaksi vuotta ja sitä käydään iltaopetuksena. Konfirmoitavat ovat iältään noin 11-13 vuotiaita ja tässäkin konfirmaatiossa puhuttiin lapsista eikä nuorista, kuten Suomessa. Konfirmoitavia oli valtava määrä, yritin laskea muutamaan kertaan ja pääsin molemmilla noin 68:aan. Alboja ei käytetty vaan tytöillä oli valkoiset hörhelömekot ja pojilla mustat housut, valkoinen kauluspaita ja musta rusetti. Tässä tuomiokirkon konfirmaatiossa näki, että kyseessä oli rikkaiden perheiden lapset, sillä köyhemmillä ei olisi varaa vastaaviin hiuslaitoksiin ja prinsessahamosiin. He käyvät rippikoulussa muualla.

Konfirmaatio oli melko samantapainen kuin meillä Suomessa. Lapset saapuivat kulkueena, istuivat kirkon etuosassa, lauloivat konfirmaatiolaulun jne. Vanhemmat halusivat kuvia – huomattavasti enemmän kuin Suomessa ja välillä oli kuin pahinkin paparazzilauma olisi jahdannut nuoria, vaikka kuvauskäytäntöä täälläkin on rajoitettu. Eroina suomalaiseen konfirmaatioon oli muun muassa, että piispa siunasi konfirmoitavat, jotka tulivat yksi kerrallaan alttarille ja kun kaikki rippikoululaiset oli konfirmoitu, saivat perheet tulla laittamaan lastensa kaulaan lei-seppeleitä. Suurimpana erona ehkä kuitenkin oli konfirmaatiojumalanpalveluksen kesto: Suomen 1h 15min tottuneelle 4h 30min (NELJÄ JA PUOLI TUNTIA!) oli aika pitkä aika, varsinkin, kun tuo kielitaito on vähän rajallinen! :D Ja tämä oli kuulemma vielä keskimittainen! :P Mutta oli kyllä silti hienoa päästä näkemään tämänkin! :)

Itse juhlaa vietettiin piispan perheen kotona. Ohjelmaan kuului jälleen paljon hyvää ruokaa, kakun syöttämisetä ennen pääruoan syömistä, yhteistä laulua, pieniä puheita ja loppuillasta tanssia. Vieraita oli paikalla ehkä noin 70-80. Rippilahjaksi neito sai muun muassa jonkin eläimen (esim sian, vuohen tai kanan), jonka hän voi myydä ja käyttää rahat opiskeluun, alushousuja (koska hyviä sellaisia täältä on hankala löytää) ja lahjakortin kitengekauppaan eli kangaskauppaan ja räätäliin mekkoa varten sekä valokuva-albumin. Ei ehkä ihan peruslahjoja Suomessa :P Käytiin myös Suomi-kouluperheen nuorempien lasten kanssa tutkimusmatkalla piispan takapihalla ja mitäs sieltä löytyikään: yli 10 lehmää, pari kanaa ja muutama vuohi keskellä miljoonakaupunkia! Mielenkiintoista on niin arki kuin juhlakin täällä Tansaniassa!

Suurta juhlaviikonloppua varten saatiin vihdoin meidän ekat juhlamekot räätäliltä! Jännityksellä niitä mentiin sovittelemaan ja eihän ne nyt täysin sellaiset olleet, mitä oltiin ajateltu, mutta loistavat räätälit tekivät viimeiset muutokset nopeasti ja mekoista tuli aivan hyvät! Nyt meillä on ekat afrikkamekot (Jee!!!) ja nyt on jo toiset teetettävänä! Saa nähdä, mitä niistä tulee! :)

Terkuin,

Iina